No niin. Olen taas kuvioissa. Pahimmat kiireet ovat nyt takana päin joten yritän kirjoitella useammin.

Tahdon taas jättää teille pohdittavaksi jotain. Nousi tässä päivänä muutamana keskusteluissa esille sellainen juttu, mikä on minua kovasti mietityttänyt. Herätyskristillisyydessähän kerrotaan juttua, että valtaosa ihmisistä on menossa helvettiin. Kuitenkin jutuissa vilahtaa aina sekin asia, että saatana tulee häviämään tämän homman ja sekin heitetään helvettiin. Oletetaan nyt, että valtaosa ihmisistä todella on matkalla helvettiin. Paljon pienempi joukko tulee pääsemään taivaaseen, näin siis herätyskristillisyyden mukaan.

Miten on mahdollista sanoa, että saatana on hävinnyt ja häviää jos se vie mukanaan valtaosan ihmisistä? Minun logiikallani homma on nimittäin toisinpäin. Eli jos valtaosa menee helvettiin, silloinhan saatana on voittaja. Eikö niin?

Tähän tahtoisin teiltä lukijat mielipiteitä.

Pitkästä aikaa ajattelin kirjoittaa jotain. Kiirettä on piisannut, mutta en ole unohtanut teitä. :-) Kiitos kommenteista, mitä on tullut paljon. Yritän niitä aina kommentoida parhaani mukaan.

Olen iloiten seurannut Tuomiokapitulin toimintaa Markku Koiviston tapauksessa. Tuomiokapituli ei taipunut arvostelijoiden edessä vaan piti kiinni vaatimuksistaan. Aina kuulee luterilaista kirkkoa arvosteltavan siitä, ettei sillä ole selkärankaa. Tässä tapauksessa ainakin sitä tuntui löytyvän. Jään odottamaan, mitä tapahtuu puolen vuoden kuluttua. Pitääkö Markku päänsä ja perustaa oman kirkkokunnan vaiko kuihtuuko Nokia Missio vähitellen kasaan? Alkuunhan Markku oli hyvinkin sitä mieltä, että oma kirkkokunta tullaan perustamaan, mutta myöhemmin Sanomalehti Kalevan juttu kertoi, että asia on vielä harkinnan alla. Mitä ovat lukijat, kuinka käy?

Koiviston tapauksen lisäksi olen seurannut kuinka media nostaa jatkuvasti esille uusia naispappien syrjimistapauksia. Tätä hässäkkää kun on seurannut niin on havainnut sellaisen ikävän tosiasian, että Suomen laki sallii syrjimisen. Luterilainen kirkko on tasa-arvolaista erillään. Siellä saa siis lain mukaan mellastaa aikalailla miten tykkää. Pitäisikö lakiin tehdä muutos?

Kysynkin... Jos oletetaan kristinuskon jumalan olevan olemassa niin miten hänen toimintansa on kiinni ihmisen sukupuolesta? Kertokaa tyhmälle.

Olin jonkin verran mukana seurakuntamme lapsityössäkin. Missäpäs minä jokapaikanhöylä en olisi ollut mukana? Olen viime päivinä pohtinut lapsityötä enemmän tai vähemmän. Nyt näen siihen liittyviä huonoja asioita, joita en silloin aikanaan osannut ajatellakkaan.

Seurakuntamme halusi tässä asiassa olla ulospäinsuuntautunut seurakunta. Säännöllisin väliajoin järjestettiin isoja lastentapahtumia, joihin toivottiin paljon ei-uskovien perheiden lapsia. Ja niitähän tuli. Parhaimmillaan taisi olla paikalla 150 lasta. Itsekin olin mukana järjestämässä näitä tapahtumia ja koin ne silloin hyväksi asiaksi. En koe enää.

Mikä näiden lastentapahtumien järjestämisen motiivi oikein oli? Tavoittaa lasten kautta aikuisia tietysti. Vanhempien toivottiin jäävän paikalle yhteiseen aloitushetkeen, jossa monien laulujen ja esitysten kautta tuotiin evankeliumia esille. Vanhempien paikalle jäämistä rukoiltiin seurakunnassa jo viikkoja ennen tapahtumaa. Rukoustaistelua, tiedättehän?

Eikä tämäkään riittänyt. Kun lapset ensin tutustuivat meihin ohjaajiin tapahtumissa niin heitä oli sitten hyvä houkutella seurakunnan lastenleireille mukaan. Jokaisessa tapahtumassa jaoimme vanhemmille mainoksia leireistä. Tapahtumissa lapsia ei voinut painostaa tulemaan uskoon, mutta leireillä tämä kyllä onnistui. Olin leireillä mukana "rukouspalvelussa", jossa pienet lapset itkivät omaa syntisyyttään ja tahtoivat tulla uskoon. Kuinkahan moni heistä edes ymmärsi asiaa millään tasolla?

Ja tavoite tässä oli tietysti se, että kun lapset tulevat uskoon niin he evankelioivat omia vanhempiaan. Nyt näen tämän asian törkeänä lasten käyttämisenä välikappaleena omille tarkoitusperille. Ymmärtämätöntä lasta on helppo höynäyttää. Lapsi pitää totena sitä, mitä aikuinen sanoo.

Jos minä jotain kadun todella paljon niin tämä on se asia. Jättäydyin aika pian pois lapsityöstä tämän takia, koska omatuntoni ei sallinut minun käyttää viatonta lasta aikuisten tavoittamisen välikappaleena. Vielä selvemmin näen tämän asian nyt, kun etäisyyttä on saanut asioihin enemmän.

En tiedä, miten muilla, mutta itse koin aikanaan, että jatkuvasti olisi pitänyt olla varuillaan, ettei vaan mikään demoni tai väärä  henki pääse yllättämään. Niitä vääriä henkiä löytyi ihan melkein mistä vain. Ja koko ajan oli tarve tarkkailla myös itseään, ettei toimisi väärässä hengessä. Myöskin Jumalan piikkiin pistettiin paljon asioita, mitkä perusnormaalin ihmisen mielestä ovat vain sattumia tai omasta typeryydestä johtuvia.

Minulla oli tuttavia, jotka eivät voineet poistua kotiovesta ennen kuin olivat pyytäneet varjelusta. En minä sitä sano, että varjeluksen pyytäminen olisi mitenkään huono juttu, mutta sellainen ylihysteerisyys niistä kotoa poistumisista aina paistoi. Sopotettiin ennen oven avaamista aina sama rimpsu. En tiedä, mitä siellä oven ulkopuolella pelättiin olevan. En koskaan kysynyt. Olisi varmaan kannattanut asiaa tiedustella, koska kysyvähän ei tieltä eksy.

Demonit saattoivat piileskellä mitä ihmeellisimmissä paikoissa, mm. kirjoissa, maallisissa (myöskin joissakin hengellisissä) cd-levyissä, olipa joku joskus löytänyt demonin vinkuintiasta tuodusta patsaastakin. Siellä ne perkeleet kummittelivat ja jäytivät pikkuhiljaa uskovaista kotia eikä viaton uskovaisparka ymmärtänyt varoa.

Kun oli vuorossa todistusvuoro, se edelsi aina minulla valtavaa rukoustaistelua. Piti sanoutua irti vääristä hengistä ja pyytää Jumalan tulta. Koin syyllisyyttä siitäkin, että yleensä kirjoitin itselleni muistilapun siitä, mitä olen tarkoittanut puhua. Niin ei olisi kai saanut tehdä, olisi pitänyt vain hengessä julistaa. Näin minä ainakin koin. Tuntui syylliseltä, kun ei luottanut siihen, että Jumala antaa sanat.

Demoneja ja muuta varottavaa löytyi siis ihan melkein mistä vain. Jos kompastui kadulla niin selitys oli joillakin se, että Jumala halusi herättää huomaamaan jonkin asian tai sitten kyse oli väärästä hengestä. Mielessä ei kertaakaan käynyt, että kompastuminen olisi voinut johtua siitä, että ei ollut katsonut mihin astuu. Näissä oli aina joku merkitys. Jos sitä ei siinä samalla hetkellä keksitty niin todettiin, että kyllä Jumala sen aikanaan avaa ja näyttää.

En tiedä, olenko jotenkin outo, mutta minusta tuollainen elämäntapa oli ahdistava ja täysin vailla sitä vapautta, johon Kristuksen olisi pitänyt ihmiset vapauttaa.

Sattuipas tässä päivänä muutamana, että lueskelin toisaalla erästä keskustelua. Siinä oli kovasti käynnissä juttu, jossa osa keskustelijoista oli sitä mieltä, että ainoastaan uskovalla voi olla oikeanlainen moraali. Että loppujen lopuksi vain uskovat tietävät, miten elämää kuuluu elää ja mikä on oikein ja mikä väärin. Epäselväksi minulle jäi, että ovatko ei-uskovat siis läpeensä pahoja ihmisiä, joilla ei ole mitään käsitystä oikeasta ja väärästä. Ilmeisesti, sellaisen johtopäätöksen minä ainakin voisin tuosta vetää.

Aloin sitten hieman miettimään tuota uskovien moraalin ilmentymistä. Voisin ottaa alkuun esimerkiksi vanhan minäni, niin sitten ei ainakaan tarvitse kenenkään sanoa, että olen hyvä syyttelemään toisia.

Muistan erään keskustelun, jonka kävin ateistituttuni kanssa vuosia sitten. Tämä tuttavani sanoi minulle, että hänestä tuntuu kurjalta, kun uskovat ovat aivan ilman omantunnontuskia työntämässä häntä helvettiin sen takia, että hän ei pysty uskomaan. Minä olisin voinut siinä tilanteessa olla fiksu ja filmaattinen, mutta mitä minä sitten teinkään. Totesin ykskantaan, että jokaisella on mahdollisuus valita ja se on sitten oma moka jos helvettiin lähtö tulee. Miten kovasti ihminen voikaan toiselle sanoa? Lisäsin vain tämän tuttuni kurjaa mieltä, vaikka olisin voinut toimia toisinkin. Olin olevinani niin hyvä ja kunnollinen, että minun taivaaseen pääsyni oli ihan varma juttu.

Tämä tapahtuma on jäänyt elävästi mieleen, mutta se ei todellakaan ole ainoa hetki, jota olen jälkeenpäin miettinyt. Olen ollut muutenkin todella vaikea ihminen. Hyvin olen osannut kaivaa ihmisten julkisynnit ja vähemmän julkisetkin esille ja "yleisellä tasolla" muistuttanut ihmisiä siitä, että ihmisen teoillakin on paljon osuutta pelastumisen kanssa. Tätä väitettä Raamattu tukee kyllä, joten minua ei voinut edes harhaoppiseksi tms. syyttää.

Tuolla edellisen postauksen kommenteissa on käyty keskustelua siitä, kuinka Jumala on ainoa absoluuttinen totuus ja piste. Joillekin ihmisille Raamattu on niin niin oikeassa oleva kirja, mutta kuinka hienosti sitä luetaankaan. Poimitaan sieltä tilanteeseen sopivat kohdat ja tilaisuuden tullen lyödään niillä ihmisiä päin kasvoja. Näin olen tehnyt minä ja niin tekee hyvin moni muu.

On turha sanoa, että totuus sattuu. Se ei paljon lohduta, kun uskovat lyövät aina vain suurempaa kuilua uskovien ja ei-uskovien välille. Voi rauhassa ihmetellä, miksi ei-uskovia ei kiinnosta mikään uskoon liittyvä. Nämä ainoan oikean moraalin tietäjät kun ovat pitäneet siitä hyvän huolen, ettei varmasti kiinnosta jatkossakaan.

Jossain kohtaa Raamattua sanotaan, että jokaisesta turhasta sanasta joutuu tilille. Mitkä ovat niitä turhia sanoja? Ovatko niitä kenties ne sanat, joilla jaotellaan ihmisiä moraalisiin ja ei-moraalisiin? Entäs ne sanat, joilla lyödään toista uskovaa, kun hän ei ajattele asioista samalla tavalla kuin itse ajattelee? Tai kenties ne selän takana ilkeämielisesti puhutut sanat? Mitkä ovat niitä turhia sanoja? Kertokaapas te.

Minun tuntemat ei-uskovana itseään pitävät aikuiset ihmiset tuntuvat hyvin tietävän oikean ja väärän eron. He kunnioittavat toisia ihmisiä monesti paljon enemmän kuin uskovat koskaan. Tässäkään en missään nimessä halua tehdä yleistystä, koska edelleenkin tunnen ihmisiä, joista kirkastuu jokin selittämätön. Onko se sitten Jumala, Jeesus? En tiedä. Mutta harvassa ovat ne ristin tien kulkijat, jotka eivät pidä itsestään meteliä vaan nöyrästi (tarkoitan oikeasti nöyrästi) täyttävät sen paikan, mikä heille on annettu.

Kun suostuin avaamaan silmäni, näin ennen eikkareiksi luokittelemissani ihmisissä niin paljon hyvää ja moraalisuutta, että todella häpeän vanhoja ajatuksiani. Tietenkään niistä ei osa koskaan päätynyt näiden ihmisen korviin, mutta osa taas päätyi. Ja niistä Raamatulla lyömisistä olen edelleenkin todella pahoillani.