No niin. Olen taas kuvioissa. Pahimmat kiireet ovat nyt takana päin joten yritän kirjoitella useammin.

Tahdon taas jättää teille pohdittavaksi jotain. Nousi tässä päivänä muutamana keskusteluissa esille sellainen juttu, mikä on minua kovasti mietityttänyt. Herätyskristillisyydessähän kerrotaan juttua, että valtaosa ihmisistä on menossa helvettiin. Kuitenkin jutuissa vilahtaa aina sekin asia, että saatana tulee häviämään tämän homman ja sekin heitetään helvettiin. Oletetaan nyt, että valtaosa ihmisistä todella on matkalla helvettiin. Paljon pienempi joukko tulee pääsemään taivaaseen, näin siis herätyskristillisyyden mukaan.

Miten on mahdollista sanoa, että saatana on hävinnyt ja häviää jos se vie mukanaan valtaosan ihmisistä? Minun logiikallani homma on nimittäin toisinpäin. Eli jos valtaosa menee helvettiin, silloinhan saatana on voittaja. Eikö niin?

Tähän tahtoisin teiltä lukijat mielipiteitä.

Pitkästä aikaa ajattelin kirjoittaa jotain. Kiirettä on piisannut, mutta en ole unohtanut teitä. :-) Kiitos kommenteista, mitä on tullut paljon. Yritän niitä aina kommentoida parhaani mukaan.

Olen iloiten seurannut Tuomiokapitulin toimintaa Markku Koiviston tapauksessa. Tuomiokapituli ei taipunut arvostelijoiden edessä vaan piti kiinni vaatimuksistaan. Aina kuulee luterilaista kirkkoa arvosteltavan siitä, ettei sillä ole selkärankaa. Tässä tapauksessa ainakin sitä tuntui löytyvän. Jään odottamaan, mitä tapahtuu puolen vuoden kuluttua. Pitääkö Markku päänsä ja perustaa oman kirkkokunnan vaiko kuihtuuko Nokia Missio vähitellen kasaan? Alkuunhan Markku oli hyvinkin sitä mieltä, että oma kirkkokunta tullaan perustamaan, mutta myöhemmin Sanomalehti Kalevan juttu kertoi, että asia on vielä harkinnan alla. Mitä ovat lukijat, kuinka käy?

Koiviston tapauksen lisäksi olen seurannut kuinka media nostaa jatkuvasti esille uusia naispappien syrjimistapauksia. Tätä hässäkkää kun on seurannut niin on havainnut sellaisen ikävän tosiasian, että Suomen laki sallii syrjimisen. Luterilainen kirkko on tasa-arvolaista erillään. Siellä saa siis lain mukaan mellastaa aikalailla miten tykkää. Pitäisikö lakiin tehdä muutos?

Kysynkin... Jos oletetaan kristinuskon jumalan olevan olemassa niin miten hänen toimintansa on kiinni ihmisen sukupuolesta? Kertokaa tyhmälle.

Olin jonkin verran mukana seurakuntamme lapsityössäkin. Missäpäs minä jokapaikanhöylä en olisi ollut mukana? Olen viime päivinä pohtinut lapsityötä enemmän tai vähemmän. Nyt näen siihen liittyviä huonoja asioita, joita en silloin aikanaan osannut ajatellakkaan.

Seurakuntamme halusi tässä asiassa olla ulospäinsuuntautunut seurakunta. Säännöllisin väliajoin järjestettiin isoja lastentapahtumia, joihin toivottiin paljon ei-uskovien perheiden lapsia. Ja niitähän tuli. Parhaimmillaan taisi olla paikalla 150 lasta. Itsekin olin mukana järjestämässä näitä tapahtumia ja koin ne silloin hyväksi asiaksi. En koe enää.

Mikä näiden lastentapahtumien järjestämisen motiivi oikein oli? Tavoittaa lasten kautta aikuisia tietysti. Vanhempien toivottiin jäävän paikalle yhteiseen aloitushetkeen, jossa monien laulujen ja esitysten kautta tuotiin evankeliumia esille. Vanhempien paikalle jäämistä rukoiltiin seurakunnassa jo viikkoja ennen tapahtumaa. Rukoustaistelua, tiedättehän?

Eikä tämäkään riittänyt. Kun lapset ensin tutustuivat meihin ohjaajiin tapahtumissa niin heitä oli sitten hyvä houkutella seurakunnan lastenleireille mukaan. Jokaisessa tapahtumassa jaoimme vanhemmille mainoksia leireistä. Tapahtumissa lapsia ei voinut painostaa tulemaan uskoon, mutta leireillä tämä kyllä onnistui. Olin leireillä mukana "rukouspalvelussa", jossa pienet lapset itkivät omaa syntisyyttään ja tahtoivat tulla uskoon. Kuinkahan moni heistä edes ymmärsi asiaa millään tasolla?

Ja tavoite tässä oli tietysti se, että kun lapset tulevat uskoon niin he evankelioivat omia vanhempiaan. Nyt näen tämän asian törkeänä lasten käyttämisenä välikappaleena omille tarkoitusperille. Ymmärtämätöntä lasta on helppo höynäyttää. Lapsi pitää totena sitä, mitä aikuinen sanoo.

Jos minä jotain kadun todella paljon niin tämä on se asia. Jättäydyin aika pian pois lapsityöstä tämän takia, koska omatuntoni ei sallinut minun käyttää viatonta lasta aikuisten tavoittamisen välikappaleena. Vielä selvemmin näen tämän asian nyt, kun etäisyyttä on saanut asioihin enemmän.

En tiedä, miten muilla, mutta itse koin aikanaan, että jatkuvasti olisi pitänyt olla varuillaan, ettei vaan mikään demoni tai väärä  henki pääse yllättämään. Niitä vääriä henkiä löytyi ihan melkein mistä vain. Ja koko ajan oli tarve tarkkailla myös itseään, ettei toimisi väärässä hengessä. Myöskin Jumalan piikkiin pistettiin paljon asioita, mitkä perusnormaalin ihmisen mielestä ovat vain sattumia tai omasta typeryydestä johtuvia.

Minulla oli tuttavia, jotka eivät voineet poistua kotiovesta ennen kuin olivat pyytäneet varjelusta. En minä sitä sano, että varjeluksen pyytäminen olisi mitenkään huono juttu, mutta sellainen ylihysteerisyys niistä kotoa poistumisista aina paistoi. Sopotettiin ennen oven avaamista aina sama rimpsu. En tiedä, mitä siellä oven ulkopuolella pelättiin olevan. En koskaan kysynyt. Olisi varmaan kannattanut asiaa tiedustella, koska kysyvähän ei tieltä eksy.

Demonit saattoivat piileskellä mitä ihmeellisimmissä paikoissa, mm. kirjoissa, maallisissa (myöskin joissakin hengellisissä) cd-levyissä, olipa joku joskus löytänyt demonin vinkuintiasta tuodusta patsaastakin. Siellä ne perkeleet kummittelivat ja jäytivät pikkuhiljaa uskovaista kotia eikä viaton uskovaisparka ymmärtänyt varoa.

Kun oli vuorossa todistusvuoro, se edelsi aina minulla valtavaa rukoustaistelua. Piti sanoutua irti vääristä hengistä ja pyytää Jumalan tulta. Koin syyllisyyttä siitäkin, että yleensä kirjoitin itselleni muistilapun siitä, mitä olen tarkoittanut puhua. Niin ei olisi kai saanut tehdä, olisi pitänyt vain hengessä julistaa. Näin minä ainakin koin. Tuntui syylliseltä, kun ei luottanut siihen, että Jumala antaa sanat.

Demoneja ja muuta varottavaa löytyi siis ihan melkein mistä vain. Jos kompastui kadulla niin selitys oli joillakin se, että Jumala halusi herättää huomaamaan jonkin asian tai sitten kyse oli väärästä hengestä. Mielessä ei kertaakaan käynyt, että kompastuminen olisi voinut johtua siitä, että ei ollut katsonut mihin astuu. Näissä oli aina joku merkitys. Jos sitä ei siinä samalla hetkellä keksitty niin todettiin, että kyllä Jumala sen aikanaan avaa ja näyttää.

En tiedä, olenko jotenkin outo, mutta minusta tuollainen elämäntapa oli ahdistava ja täysin vailla sitä vapautta, johon Kristuksen olisi pitänyt ihmiset vapauttaa.

Sattuipas tässä päivänä muutamana, että lueskelin toisaalla erästä keskustelua. Siinä oli kovasti käynnissä juttu, jossa osa keskustelijoista oli sitä mieltä, että ainoastaan uskovalla voi olla oikeanlainen moraali. Että loppujen lopuksi vain uskovat tietävät, miten elämää kuuluu elää ja mikä on oikein ja mikä väärin. Epäselväksi minulle jäi, että ovatko ei-uskovat siis läpeensä pahoja ihmisiä, joilla ei ole mitään käsitystä oikeasta ja väärästä. Ilmeisesti, sellaisen johtopäätöksen minä ainakin voisin tuosta vetää.

Aloin sitten hieman miettimään tuota uskovien moraalin ilmentymistä. Voisin ottaa alkuun esimerkiksi vanhan minäni, niin sitten ei ainakaan tarvitse kenenkään sanoa, että olen hyvä syyttelemään toisia.

Muistan erään keskustelun, jonka kävin ateistituttuni kanssa vuosia sitten. Tämä tuttavani sanoi minulle, että hänestä tuntuu kurjalta, kun uskovat ovat aivan ilman omantunnontuskia työntämässä häntä helvettiin sen takia, että hän ei pysty uskomaan. Minä olisin voinut siinä tilanteessa olla fiksu ja filmaattinen, mutta mitä minä sitten teinkään. Totesin ykskantaan, että jokaisella on mahdollisuus valita ja se on sitten oma moka jos helvettiin lähtö tulee. Miten kovasti ihminen voikaan toiselle sanoa? Lisäsin vain tämän tuttuni kurjaa mieltä, vaikka olisin voinut toimia toisinkin. Olin olevinani niin hyvä ja kunnollinen, että minun taivaaseen pääsyni oli ihan varma juttu.

Tämä tapahtuma on jäänyt elävästi mieleen, mutta se ei todellakaan ole ainoa hetki, jota olen jälkeenpäin miettinyt. Olen ollut muutenkin todella vaikea ihminen. Hyvin olen osannut kaivaa ihmisten julkisynnit ja vähemmän julkisetkin esille ja "yleisellä tasolla" muistuttanut ihmisiä siitä, että ihmisen teoillakin on paljon osuutta pelastumisen kanssa. Tätä väitettä Raamattu tukee kyllä, joten minua ei voinut edes harhaoppiseksi tms. syyttää.

Tuolla edellisen postauksen kommenteissa on käyty keskustelua siitä, kuinka Jumala on ainoa absoluuttinen totuus ja piste. Joillekin ihmisille Raamattu on niin niin oikeassa oleva kirja, mutta kuinka hienosti sitä luetaankaan. Poimitaan sieltä tilanteeseen sopivat kohdat ja tilaisuuden tullen lyödään niillä ihmisiä päin kasvoja. Näin olen tehnyt minä ja niin tekee hyvin moni muu.

On turha sanoa, että totuus sattuu. Se ei paljon lohduta, kun uskovat lyövät aina vain suurempaa kuilua uskovien ja ei-uskovien välille. Voi rauhassa ihmetellä, miksi ei-uskovia ei kiinnosta mikään uskoon liittyvä. Nämä ainoan oikean moraalin tietäjät kun ovat pitäneet siitä hyvän huolen, ettei varmasti kiinnosta jatkossakaan.

Jossain kohtaa Raamattua sanotaan, että jokaisesta turhasta sanasta joutuu tilille. Mitkä ovat niitä turhia sanoja? Ovatko niitä kenties ne sanat, joilla jaotellaan ihmisiä moraalisiin ja ei-moraalisiin? Entäs ne sanat, joilla lyödään toista uskovaa, kun hän ei ajattele asioista samalla tavalla kuin itse ajattelee? Tai kenties ne selän takana ilkeämielisesti puhutut sanat? Mitkä ovat niitä turhia sanoja? Kertokaapas te.

Minun tuntemat ei-uskovana itseään pitävät aikuiset ihmiset tuntuvat hyvin tietävän oikean ja väärän eron. He kunnioittavat toisia ihmisiä monesti paljon enemmän kuin uskovat koskaan. Tässäkään en missään nimessä halua tehdä yleistystä, koska edelleenkin tunnen ihmisiä, joista kirkastuu jokin selittämätön. Onko se sitten Jumala, Jeesus? En tiedä. Mutta harvassa ovat ne ristin tien kulkijat, jotka eivät pidä itsestään meteliä vaan nöyrästi (tarkoitan oikeasti nöyrästi) täyttävät sen paikan, mikä heille on annettu.

Kun suostuin avaamaan silmäni, näin ennen eikkareiksi luokittelemissani ihmisissä niin paljon hyvää ja moraalisuutta, että todella häpeän vanhoja ajatuksiani. Tietenkään niistä ei osa koskaan päätynyt näiden ihmisen korviin, mutta osa taas päätyi. Ja niistä Raamatulla lyömisistä olen edelleenkin todella pahoillani.

Kirjoitan taas pitkästä aikaa. Kiitos kovasti kommenteista, joita olette laittaneet. Yritän parhaani mukaan kommentoida niitä. Sähköpostiakin minulle saa laittaa jos tuntuu siltä. Osoite löytyy tuolta sivusta laatikosta.

On ollut hyvä jakso. Toki se on pitänyt sisällään paljon pohdintaa ja vanhojen asioiden pyörittelyä. Mutta tässä minä olen ja hymyilen elämälle. Välillä toki itkenkin sitä, mutta pääasiassa hymyilen. Pikkuhiljaa tuntuu, että elämä voi ehkä jopa voittaa.

Olen tullut siihen tulokseen, että minun täytyy olla aika äärilaita-ihminen. Ilmeisesti en osaa olla missään kultaisella keskitiellä vaan olen hypännyt fundiksesta ihan toiseen äärilaitaan. Mitä se pitää sisällään? Varmaankin sen, että ennen olin ihan täysin varma, että tunnen absoluuttisen totuuden. Nyt olen sitä mieltä, että sellaista ei ole olemassakaan.

Miettikääpäs hetki tätä uskontojen kirjoa, mikä tällä meidän palloisella on. Kaikilla näillä uskonnoilla on oma absoluuttinen totuutensa. Sitten on vielä kaikki muut ajatusmaailmat siihen päälle. Miten näistä lukuisista kukaan voisi löytää sen ihkaoikean absoluuttisen totuuden? Ehkä sellaista ei ole olemassakaan. Se pitää sitten vain hyväksyä.

Mutta ei tämä juttu huonosti näinkään ole. Mikäs tässä on ollessa ja jatkaessa elämää eteenpäin? Ei tarvitse tietää totuuksista, kun löytää ne hyvät asiat jokaisesta päivästä.

Aina tolkutettiin sitä, että maailman ihmisten kans ei tulis parisuhdetta alkaa suunnitella. Perusteluna tähän oli se, että ei-uskova puoliso todennäköisesti vetäisi mukaansa synnin teille. Siinä sitä sitten kuunneltiin tolkutusta, kuinka Jumala varmasti on jokaiselle tarkoittanut uskovan puolison ja kun vain malttaa odottaa, niin se puoliso ihmeellisellä tavalla putkahtaa jostakin.

Minä odotin neljä vuotta. Joka tuhannen päivä rukoilin itselleni sitä uskovaa puolisoa, jonka Jumala oli minulle varannut. Minusta tässä iässä neljä vuotta on pitkä aika odottaa. Liian pitkä aika. Ei-uskovia oli tarjolla, mutta minä en huolinut. Kuinkahan monen potentiaalisen puolisoehdokkaan ohi olen kävellyt nenääni nyrpistellen, kun olen odottanut sitä Jumalan tarkoittamaa oikeaa ihmistä saapuvaksi? En halua edes miettiä.

Kuinkahan moni liki kolmikymppinen uskova ystäväni tulee jäämään yksin? He odottavat sitä uskovaa puolisoa varmaan vielä ikäloppuina mummoinakin. Tosiasiahan kuitenkin on se, että valikoimaa oli hyvin vähän. Kaikille ei tule riittämään puolisoa, kun ainoa vaihtoehto on ottaa uskova. Se on todella surullista. Miltäköhän heistä tuntuu, jos he joskus vanhana ymmärtävät, että muualtakin olisi voinut katsella puolisoehdokkaita? Sitten kaikki on jo myöhäistä.

Osalla näistä ystävistäni ainoa haave oli vain se, että he joskus saisivat oman perheen. Miehen ja pari lasta. Silti heidän elämästään vuodet vain kuluvat hukkaan ja biologinen kello tikittää uhkaavasti viimeisiään.

Minulle se puolison uskovaisuus ei ole enää tärkeä asia. Puolisoa ei ole edelleenkään, mutta olen tutustunut tosi mielenkiintoisiin ihmisiin sen jälkeen, kun heitin romukoppaan kummalliset periaatteeni. Ja mikä parasta, tunnen olevani vapaampi ja iloisempi kun painolastina ei ole se, että puolison on pakko olla uskovainen. Varmasti olen parempaa seuraakin ihmisille nyt kuin aiemmin naurettavien periaatteideni kanssa.

Muistuipa mieleeni tässä eräs viime keväinen tapaus. Mulla oli tiedossa eräs työpaikka, mihin olisi ehkä ollut mahdollista päästä töihin. Se olisi ollut toisella paikkakunnalla. Tämähän olisi luonnollisesti tarkoittanut muuttoa sinne. Sitten alkoi pukata näitä tiedon sanoja, että tämä työpaikka ei ole Jumalan tahto ja että siunaukset mun elämästä häipyvät jos otan sen työpaikan vastoin Jumalan tahtoa. No, minäkin sitten kallistuin sille kannalle, että ehkä se on näin. Onneksi en sitten olisikaan saanut sitä työtä. Tällä hetkellä varmaan vietävästi harmittaisi jos olisin jättänyt menemättä.

Näissä "tiedon sanoissa" ja "profetioissa" on sellainen huono puoli, että kun niitä tulee useita eri ihmisiltä niin monesti sitä hyvinkin uskoo ne sanat kun kaikkihan täytyy vahvistaa kahdesti tai kolmesti. Minulle on vuosikausia profetoitu puolisoa. Sitä ei ole vieläkään näkynyt.

Sattuipa tässä tuttava olemaan ja hänellekin oli profetoitu, että ennen joulua hän alkaa seurustelemaan. Tämä reilusti yli kolmikymppinen tuttava otti ne sanat vakavasti, olihan hän kovasti kipuillut yksinäisyyttään. Hän monesti puhui siitä, että Jumala johdattaa hänen elämäänsä miehen ennen joulua. Olihan profetia tullut tunnetulta profeetalta niin kyllä sen täytyi pitää paikkaansa. Kuinkas sitten kävikään? Tuli joulu eikä miestä ollut näkynyt. Voitte kuvitella, miten tämä tuttava masentui.

Miten vaarallista se onkaan leikkiä ihmisille tärkeillä asioilla.. Ja millaista tuhoa nämä leikit saavatkaan aikaan. Ihmiset haluavat oikeasti uskoa, että Jumala puhuu heille profetioiden kautta, mutta sitten kun ne ennustetut jutut eivät toteudukaan niin monet ottavat sen hyvin raskaasti. Eikä ole mitenkään tavatonta, että ihminen alkaa miettimään, onko tehnyt jotain sellaista, että Jumala vetikin sanansa takaisin. Näin kävi tuttavalleni ja on käynyt minulle. Sitten sitä kärvistellään hirveissä itsesyytöksissä, mitkä voivat loppujen lopuksi johtaa vaikka mihin.

Kuinkahan monta kertaa olenkaan kuullut sen, että Jumalan voideltua vastaan ei saa asettua? Tämähän luonnollisesti tarkoittaa sitä, että jos joku pitää itseään Jumalan miehenä tai naisena, niin häntä kohtaan ei saa osoittaa minkäänlaista kritiikkiä tai arvostelua. Jos erehdyt arvostelemaan tai kritisoit jotain toimintaa niin se tarkoittaa automaattisesti sitä, että olet penseä ja Jumala tulee oksentamaan sinut suustaan ulos.

Tämän asian varjolla saadaankin sitten syöttää ihmisten päähän vaikka minkälaista kakkaa. Arvostella ei saa tai Jumala vihassaan rankaisee kaikenlaisilla kärsimyksillä. Olennaistahan tässä ei ole se, että onko tällä "voidellulla" yhtään mitään tekemistä Jumalan kanssa. Hän voi luulla, että on. Hän voi pitää itseään suurenakin profeettana. Eihän sellaista vastaan saa sanoa mitään, ei.

Minusta tuntuu, että mitä pidemmälle aikaa kuluu niin sen enemmän näitä voideltuja nousee. He julistavat sitä, että ihmisen täytyy ojentautua ja toimia Raamatun kehoittamalla tavalla, mutta silti unohtuu eräs hyvin tärkeä asia. Nimittäin se, että Raamattu kehottaa koettelemaan kaiken.

Näinpäs minä tuumasin tehdä. Ahdasmielisyyttä, kiihkoilua ja omiaan höyryämistä minä en ainakaan lue tuohon, kun kehoitetaan pitämään se, mikä hyvää on.

Omistan tämän kirjoituksen kaikille niille Jumalan voidelluille, jotka loppujen lopuksi ajoivat toiminnallaan minut pois fundamentalistisesta maailmankatsomuksesta.

Olen varmaan tuhansia kertoja kuullut sellaisen kommentin, että ihmisiin voi pettyä, mutta Jumalaan ei koskaan. Ahkerasti tätä sanontaa viljelin myös itse aikanaan. Tänä päivänä en ole läheskään varma siitä, että tämä väite pitää paikkaansa. Toki itse olen lähtenyt seurakunnasta nimenomaan ihmisten takia, mutta osaksi myös sen takia, että Jumalasta annettiin niin merkillinen kuva, etten enää itsekään tiedä, mihin minä uskon ja miksi.

Voisinkin kysyä, että missä oli Jumala silloin kun minun mielessäni kuva Hänestä vääristyi. Miksi Hän ei tullut korjaamaan asiaa? Onhan Hän sentään Kaikkivaltias Jumala. Missä Hän oli silloin, kun masentuneena huusin Hänen nimeään ja pyysin apua? Huusinko silloinkin vääränlaista Jumalaa avuksi vai mistä johtui se hiljaisuus Hänen puoleltaan?

Toki rukousvastauksena voisin ottaa senkin, että tänä päivänä haluan uskoa armoon kaikenkattavana enkä viljele enää fraaseja, joilla ei ole mitään merkitystä. Elänkö siis nyt sellaista elämää, mitä Hän tahtoisi minun elävän? Entinen maailmankatsomukseni tunkee tähänkin läpi ja olen sitä mieltä, että minun pitäisi yrittää itse muuttaa itseäni. Samalla tiedostan myös sen, että en pysty siihen. Enkä välttämättä edes halua.

Olisipa Jumala sellainen, että Hänelle voisi ottaa puhelun ja kysellä kaikki asiat suoraan Häneltä. Ei tarvitsisi miettiä viikkotolkulla näitä samoja asioita ja pohtia, että onko sittenkin väärässä. Mutta minkäs teet... Hän ei ole sellainen. Täytyy siis tehdä niin kuin tuntee sydämessään oikeaksi.